Willen joulutarina

Harvempi sen on havainnut, mutta

Vuonna 1938 Helsingissä vallitsi reilu peli. Useimmat kaupunkilaiset asuivat vuokralla, ja asuntojen omistajat nyhtivät heiltä vuokraa niin paljon kuin pystyivät. Onko tämä väite fakta vai fiktio?

Silloin elettiin outoja aikoja. Aunuksen ja Viteleen välissä edelleenkin toimivalta pieneltä Nikitinin sahalta myydyt lankut tuottivat kaksikymmentäluvun joinakin vuosina jopa puolet Neuvostoliiton ulkomaanviennin valuuttatuloista. Samoina vuosina USA tuotti yksinään puolet maailman kaikesta tuotannosta. Sitten USA:n pankeista loppui raha ja Stalin pääsi investoimaan ennennäkemättömän määrän aatetta rakentaakseen lukuisia alallaan maailman suurimpia teollisuuslaitoksia. Kolme vuotta myöhemmin käynnistyi nousu Saksassakin. Se alkoi tuottaa aseita ja moottoriteitä. Kuten hyvin tiedetään, investointeihin tarvitaan rahaa, mutta Saksan osalta tiedetään myös tämän tuotannon ulkomaiset lainoittajat.

Suomeen suuri talouspula tuli hitaasti, mutta vihdoin tultuaan se oli monin verroin ankarampi, kuin se kotitekoinen taantuma, jota nykyisin laman nimellä muistellaan. Suuren ulkomailta johdetun laman aikana työttömiksi jääneiden ongelmana ei ollut köyhyys, vaan hengissä pysyminen.

SKOPin pääkonttorin näyteikkunassa Aleksilla oli vuosikymmenien ajan esillä tasan 40 vuotta vanha Uuden Suomen etusivu. Niiden vuosien ajan elin Aleksilla kaksoiselämää ja luin melkein jokaisena päivänä etusivun vuodesta 1930 vuoteen 1949. Siksi voin omiin muistikuviin perustuen kertoa, että vuonna 1938 lama oli jo pari vuotta takanapäin. Talous kukoisti, mutta sodan merkit olivat jo vahvoina ilmassa. En varmastikaan ollut ainoa, joka osasi ne merkit lukea. Ne luki oikein esimerkiksi bosnialainen lammaspaimen Anton Mihailov, joka siitä syystä jo vuonna 1936 muutti kotimaastaan Magalhaesin salmen rannalle asti. Itse asiassa kuultuna hän perusteli uuden kotipaikan valintaansa sillä, että Chilen eteläkärjen kautta mikään armeija ei voisi marssia minnekään.

Mutta miten sen vastauksen laita olikaan? Vallitsiko vuokramarkkinoilla täydellinen riiston henki, vai oliko joukossa myös armeliaisuutta? Arkkitehtuurin väitöskirjat on yleensä tehty hölynpölystä, mutta edesmenneen P-O Jarlen väitöskirja kestää tarkastelun. Hän oletti, että vuokraa on kaikin mokomin peritty niin paljon, kuin ikinä vuokralainen suostui maksamaan. Jos se olisi totta, niin sitten voitaisiin hienovaraisen tarkasti mitata, mistä seikoista kunkin asunnon arvo koostuu. Pannaan vain asuntojen vuokrat ja arvotekijät laskentamyllyyn. Kammesta veivattavaa mekaanista kertolaskukonetta käyttäen Jarle onnistui hinnoittelemaan kymmenet arvotekijät niin uskottavasti, että väitteen täytyy olla tosi.

Tuloksista on jäänyt mieleeni pari yksityiskohtaa: Onko parempi, että huoneessa on yksi hallitseva ikkuna vai kaksi keskenään yhtä suurta ikkunaa? Jarlen mukaan yksi-ikkunainen huone on arvokkaampi. Siitä sai 20 markkaa enemmän vuokraa kuukaudessa. Jarlen aineistosta näkyvät myös eri kaduilla maksetut neliömetrivuokrat. Siihen aikaan pääkaupungin ylivoimaisesti arvostetuin asuinpaikka oli Rahapajankatu. Sen ajan väelle Ullanlinnakin oli jo mäen takana ja Eira ja Kaivopuisto ihan maaseudulla asti.

Vuonna 1938 Katajanokka ei enää ollut aivan entisensä. Poikien Sahara oli luovutettu Keskolle päävaraston tontiksi, ja samaan riviin rakentui myös muiden kauppaketjujen ulkomaan logistiikka. Parikymmentä vuotta myöhemmin otettiin Kalifornian ja Alaskan välisessä rahtiliikenteessä käyttöön kontainerit, mutta vielä kauan sen jälkeenkin Katajanokan sadat ahtaajat odottelivat aamuisin prikkojaan, ja yli jääneiden miesten porukat pelasivat kiskoilla korttia. Vieressä oli suuri miesten asuntola, johon pääsi vain selvänä, mutta sen viereisellä rinteellä moni mies örisi kesäyönsä ryyppyporukoissa taivasalla. Menossa oli varsinkin sodan käyneiden karjalaisten miesten lopullinen sortuminen. Siihen aikaan kaukaisten seutujen kunnanisillä oli tapana maksaa paikallisille taksimiehille siitä, että he toimittivat pitäjän pahimmat juopot vähin äänin Helsinkiin. Mukaan pantiin vähän rahaa ja paljon viinaa. Kaupungissa laskettiin niinä vuosina olleen kerrallaan jopa 6000 rappioalkoholistia. Moni heistä yöpyi Itämerenkadun Liekkihotellissa. Matka se oven kahvaan tarttumisesta hautaan kesti keskimäärin kuusi kuukautta. Sieltä Darwin haki omansa.

Katajanokalla oli muitakin rasitteita. Sen kerrostaloissa oli vielä uunilämmitys. Oli siis käytävä ahtaassa pihan alapuolisessa kellarissa hakkaamassa halkoja klapeiksi ja kannettava taakat päivittäin kerroksiin. Jos käytti kivihiiltä, niin melko pian joutui muurauttamaan kakluuninsa uusiksi, sillä niiden arinattomat palotilat eivät kestä kuumaa lyhytliekkistä polttoainetta, eivätkä valimot keksineet tarjota jalallisia valurautaisia irtoarinoita. Uunilämmitteiset asunnot olivat pakkasilla vähintäänkin vetoisia, ja porrashuoneiden lämpötilat painuivat nollan tuntumiin. Vilu loppui vuonna 1967, jolloin Katajanokka kytkettiin kaukolämpöön, mutta ei se heti hinnoissa näkynyt.

Tuberkuloosi koitui kolmekymmentäluvulla useimpien ihmisten kuolinsyyksi. Sen torjunta onnistui vasta puoli vuosisataa sitten, mutta sitä sairastaneet riutuivat vielä pitkään vanhoissa asunnoissaan. Sairailla ei ollut varaa muuttaa uusiin lähiöihin, ja sekin laski kantakaupungin arvostusta.

Toisesta opiskeluvuodesta alkaen työskentelin Jaakko Salosen nerokkaassa urbaanin suunnittelun työryhmässä. Siksi tiesin oikein hyvin, että Katajanokan asunnot olivat absurdin halpoja. Pian pankissakin uskottiin arviotani, ja pääsin ostamaan sieltä hulppean asunnon pelkällä velalla, jonka suuruus vastasi nuoren arkkitehdin kolmen vuoden nettotuloja. Nyt saman asunnon ostamiseen tarvittaisiin 15 vuoden tulot.

Niihin aikoihin Helsinki pyrki saamaan Katajanokan kärjen maat haltuunsa, mutta neuvottelut eivät edenneet mihinkään. Sattuipa valtio kuitenkin taas kerran ajautumaan hallituskriisiin kolme kuukautta ennen eduskuntavaaleja. Silloin presidentti Kekkonen määräsi kaupunginjohtaja Teuvo Auran hoitamaan pääministerin virkaa vapaapalokuntalaisena, kuten sanottiin, ja Teuvo pani toimeksi ennen kuin ehti edes tuolilleen istahtaa. Valtio myi maat kaupungille, ja vuonna 1972 järjestettiin arkkitehtikilpailu koko saaren suunnittelusta.

Enpä aikaillut minäkään. Lapioin metsistä kourallisen lehtipuiden taimia, ja lahjoitin ne silloisen asuntoni edessä olevalle vankilalle. Sitten julkaisin niiden istutuspaikkojen kartan arkkitehtiuutisissa. Se huomattiin, eikä kukaan kilpailija uskaltanut ehdottaa uusia kerrostaloja tämän uuden puiston kohdalle. Komea puisto niistä on kasvanutkin.

Asuin ylimmässä kerroksessa merta vasten. Talvisin sain säähän vieläkin parempaa tuntumaa, kun hoidin talon kattolumityöt. Nykyisin maankamaralla asustaessani voin enää muistella, miten erilaista oli asua merellä. Muistan sateiden lentävän valonheittäjien keiloissa. Muistan lumimyrskyjen valtavan vauhdin laivojen takiloita vasten. Kattopellit ryskyivät, ullakon parrut natisivat pohjapuita myöten ja laasti karisi pommin särkemien seinien rakosista. Usein nukahdin maininkien keinuttaessa vuodettani, jonka olin veistänyt pelastusveneen muotoiseksi.

Muutaman vuoden kävin töissä kaukana sisämaassa, ja kertoilin kahvitauoilla, miten erilaista meillä on Uudenmaan saaristossa: Siellä on suuria myrskyjä. Lämpimän meren keskellä ruskakin viivästyy, ja talvi alkaa paljon myöhemmin. Meille tullessaan joulupukki jättää poronsa päävartion pihalle lepäämään, ja tulee loppumatkan kävellen, jos pidemmälle ei ole lunta. Talvisin merellä on sumuista, mutta keväisin nautimme auringon hehkusta reippaassa merituulessa, joka nousee ukkospilveksi vasta sisämaan taivaalla. Vuosien kuluessa tähän suureen kuvaan tuli lisää yksityiskohtia ja lopulta minun oli koottava se yhtenäiseksi esitykseksi. Totta se on, kuten itsekin voit kuvasta nähdä: Katajanokka on laiva, eikä mikään saastaisesta jätemaasta kasattu niemi, joilla kaupunki nyt niin innokkaasti jatkaa pieneksi käynyttä tilkkutäkkiään. Tätä laivaa meidän maakrapujen on syytä kohdella kunnioittavasti, sillä muuten se panee pököä pesään ja nostaa ankkurit ylös.

Wille Mikkola
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, joka kehittää BABEL kielenopiskelumenetelmää